keskiviikko, 28. huhtikuu 2010

Kuka minä olen ja mitä minä haluan?

Siinäpä pulma, noin niin kuin pateettisesti.

Pää alkaa olla sekaisin. Ei lääkkeistä, vain ajatuksista. Tiistaina seksuaaliterapeutti (joka yrittää olla yleisterapeutti) ja keskiviikkona psykoterapeutti (jonka luona käyn toistaiseksi vasta "tutustumiskäynneillä", ennen kuin täytän lomakkeen jossa anelen Kelaa ottamaan juuri hänet minun terapeutikseni). Vielä pitäisi mennä nykyiselle terapeutilleni, joka on oikeastaan perheterapeutti ja välivaihe, kunnes pääsen siihen oikeen yksilöterapiaan - ja ensi maanantaina toiselle terapeutille tutustumiskäynnille. Jotta löytäisin varmasti sen, jonka kanssa kemiat kohtaavat.

Niin tai näin, alan kypsyä ajatukseen sen oikean etsimisestä ja peruutan maanantain ajan. En enää muista, kenelle olen sanonut mitä, kuka on huolissaan mistä asiasta ja mihin minun pitäisi jonkun mielestä nyt kiinnittää huomiota. Onneksi ainoastaan yksi on innokas määräämään kotitehtäviä.

Kaiken kukkuraksi psykiatrini on sitä mieltä, että keskeinen osa ongelmaani on liian holistinen ajattelu. Toisin sanoen, piirrän itselleni liian tarkat raamit siitä, millaista elämäni tulisi olla nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä minä olen ja mitä minä haluaisin olla.

Keskeinen kysymys lukee siis otsikossa: kuka minä olen ja mitä minä haluan.

Ei niin helppoa loppujen lopuksi. Töissä minä olen aivan eri ihminen kuin kotona. Koulussa olen eri ihminen kuin töissä. Veljen kanssa olen eri tyyppi kuin äitini kanssa. Ja omasta mielestäni olen jotain toista. Miten sitä voi oikeasti tietää, kuka minä olen ja mitä minä haluan???

Se kysymys on toisaalta aivan mahdoton ratkaista, mutta toisaalta se on itse asiassa hyvin osuva. Sain siitä jonkinlaisen oivalluksen:

Olen jotenkin onnistunut harvinaisen hienosti sekoittamaan sen, kuka haluan olla ja kuka todellisuudessa olen. Tiedättekö sen tunteen, että sitä huutaa sisältä päin, että "tämä en ole minä, minä en ole tällainen!"? Tuntuu, kuin minun elämääni, minun RUUMIISEENI olisi astunut joku virus joka ei sinne kuulu ja mädättää koko paikan, estää minua tulemasta esiin. Ja pelkään, että ihmiset, jotka olen kohdannut murrosikäni jälkeen, eivät oikeastaan edes tunne sitä vikisevää ehtaa ja aitoa minää, joka haluaa olla onnellinen, nauttia elämästä, elää spontaanisti, rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ja silti, kaikki mikä tulee ulos, on jotain muuta. Se virus on jotakin mikä lukitsee ja tekee voimattomaksi. Juuri nyt on se voimaton ja voipunut hetki.

Yleensä olen sisukas, itse asiassa voin olla valtavan sisukas. Mutta sitten taas on päiviä, jolloin pelkään mitä tapahtuu sitten, kun se sisu loppuu. Jäänkö minä silloin tähän kuoreen itkemään ja muutun henkiseksi vihannekseksi? Ei kukaan voi elää sellaista elämää, se on sama, kuin elämä hengityskoneessa joka vittuilee sinulle säännöllisin väliajoin ja muistuttaa, olet vielä elossa siellä jossain.

Se on joku vieras. Vai olenko tekemässä siitä vierasta, jotta se olisi helpompaa selittää itselle? Pitäisikö tässä järkeillä näin, vai pitäisikö lopettaa järkeily kokonaan? Miten saan itseni parannetuksi, järkeilemällä vai pyrkimällä järkeilyn lopettamiseen? Ainakin viimeksi mainittu on niin paljon vaikeampaa.

 

maanantai, 19. huhtikuu 2010

Psykoterapeuttishoppailua ja lasillinen vaaraa

Nykyään puhutaan paljon identiteettishoppailusta: Kun maailmankatsomuksia on saatavilla, on varaa mistä valita. Voi ottaa ruokavalion x tuolta, poliittisen puolueen täältä ja selittää pukeutumistyyliään varastetulla periaatteella y.

Tänään pääsin harrastamaan psykoterapeuttishoppailua. P-lausunto Kelaan on lähtenyt liikkeelle viikko sitten, ja psykiatri suositteli, että ryhtyisin etsiskelemään "samalla aaltopituudella olevaa" terapeuttia itselleni. Pääasia kuulemma on se, että kemiat toimii. Ja minun tapauksessani terapeutin pitäisi olla kokenut (mitä nyt sitten tarkoittaakin).

Joten soitin yksityiseen firmaan ja varasin ensimmäisen "tutustumisajan". Löysin listalta toisen ajan eri terapeutilta, ja sovin sen perjantaiksi. Elikkäs nyt valkataan parempaa kahdesta. Tuntuu jotenkin julmalta. Yrittävätköhän kilpaa miellyttää meikäläistä? ;) Saa nyt nähdä.

Viime päivät ovat menneet hyvin. Paljon saan kiittää työtä, jota rakastan. Ja Klotriptyliä. Se näköjään toimii.

Hetki sitten tein jotain uhkarohkeaa enkä vielä tiedä, miten tämän selittäisin itselleni. Kävin alakerran baarissa juomassa siiderin. En saisi, olen luvannut itselleni lopettaa alkoholinkäytön, sillä se laukaisee helposti kohtauksen.

Silti, nyt on kumman rento olo. Melkein flow. Kertokaa minulle, onko minun lupa kokeilla rajojani kolmen kuukauden juomattomuuden jälkeen vai onko tämä uhkarohkeaa terveydellään leikkimistä?

Takana on kuitenkkin se ikuisesti sama ajatus. Haluan vain olla niin kuin muutkin.

tiistai, 6. huhtikuu 2010

Vaihtelevat päivät

Eilen oli parempi päivä kuin tänään ja toissapäivänä huimasti eilistä parempi. Vaihtelut alkavat tympiä, mutta eivät enää yhtä pahasti.

Tuntuu siltä, että uusi lääkitys alkaa toimia. Ainakin luotan ja uskon siihen täysillä, pitää tästä päästä elämään kiinni.

Viikonloppu oli mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta, kun olin ystävien kanssa baarissa vesiselvänä - ja se oli yllättäen hauskaa! Tämä todistaa, että parempaan suuntaan on menty. En pelännyt, oikeastaan ollenkaan.

Ehkä kaikki ei olekaan pelkoa, joka johtuu minusta itsestäni ja kummasti horjahtelevasta minäkäsityksestäni. Ehkä vikaa ja ansiota on myös muissa. Ehkä olen vain elänyt seurassa, jonka kanssa en ole samalla aaltopituudella? Ehkä osa ystävistäni ei vain kerta kaikkiaan jaa samaa maailmaa, samaa huumorintajua ja samaa ajatuksenjuoksua?

Vaikka kaikki meni hyvin, en päässyt lääkkeistä eroon. Pelkäsin, että hyvä olo menee ohi ja menen puihin. Ja eikun vessaan nappaamaan nappia naamaan.

Mutta menihän se silti hyvin? Eihän lääkkeiden käyttäminen kumoa sitä tosiasiaa, että oli hetken kuin oikea ihminen?

Nyt yrittää jälleen kerran päähän tunkea mieletön peikko. Huomenna on töitä, en tiedä, osaanko enää. Siitä on niin  pitkä aika ja tuntuu, kuin epävarmuuteni ulottuisi kehäksi ympärilleni.

Pelkään, etten tiedä mitä tehdä enkä osaa tarttua asiaan kiinni silloin kuin pitäisi. Jännitys velloo mahassa, eikä se ole sitä hyvää adrenaliinijännitystä, jonka saa silloin, kun joku heittää mielettömän haasteen ja mahdollisuuden ja haluaa antaa kaikkensa näyttääkseen ja peitotakseen sen.

Täytyy lähteä junaan. Matkalla en lue. Mutta en lupaa olla lääkitsemättä itseäni.

Epätodellinen olo.

tiistai, 30. maaliskuu 2010

Minä olen apteekki

Pari pilleriä Cipralexia aamuisin, yksi Triptolyx (olikohan se näin?) iltaisin varustettuna Zopinoxilla tarpeen mukaan. Päivällä jännitystiloihin Propralia ja jos jännitys muuttuu ahdistukseksi, Opamox.

Minusta on tullut apteekki.

tiistai, 30. maaliskuu 2010

Yhteiskunta uskoo minuun

Muutaman tunnin päästä tapaan jälleen psykiatrini. Agendalla on papereiden täyttelyä kansanystävä-Kelaa varten, jotta pääsisin kelan korvaamaan psykoterapiaan. Jos kaikki menee nappiin, istun lekurin sohvalla kaksi kertaa viikossa syksystä lähtien.

Edellytykseni ovat hyvä, lääkäri rohkaisee. Korvaus on helppo saada nuorelle, toistaiseksi toimintakykyiselle ihmiselle jolla on työnalla korkeakoulututkinto. Minut kannattaa hoitaa kuntoon, sillä minusta tulee vielä hyvä veronmaksaja.

Luojan kiitos en koskaan ole tehnyt mitään niin tyhmää kuin lopettanut opintojani tai viettänyt vuotta kotona räkien kattoon. Aina menossa, työssä tai opinnoissa, ja yhteiskunta säilyttää uskonsa minuun. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.

Lääkärissä käynti on hassu juttu. Ainakin tuolla mielenterveyspuolella. Vaikka olo olisi kuinka mukava ja normaali, iltapäivässä häämöttävä lääkärivisiitti saa vatsaan kiertymään karvaisen pallon joka ei tule ulos. Tulen taas sairaaksi, saan oireita, eikä mikään lakkaa muistuttamasta minua (vaikka kuinka hyvä vointini olisikaan!) että 'hei, sä olet sairas, ei se mihinkään mennyt'.

Kun ei käytä alkoholia eikä halua käyttää huumeita, mistä saa sen todellisuuspaon, että voi hetken levähtään?