Jokaisella elämällä on punainen lanka. Niin ainakin sanotaan, tai niin ainakin ihmiset haluavat mielellään itsestään ajatella.

Kun vanhus katsoo elämäänsä taaksepäin, hän pyrkii selittämään sen itselleen ikään kuin elämä olisi tarina, jossa on juoni. Punainen lanka. Näin ainakin lukion psykologian kirjat opettavat.

Punainen lanka. Onko se totta? Punainen lanka maistuu suussa hyvältä. Se tarkoittaa, että kaikella on lopulta tarkoitus. Elämä ei ole vain takkuava tapahtumien ketju, johon ihminen mukautuu tai on mukautumatta. Elämä on elokuva, uusi paikka tai vaihtoehtoinen tila, kun sitä katsoo jälkeenpäin. Houkutteleva ajatus.

Jos tietäisin etukäteen, mikä on minun elämäni punainen lanka, osaisinko sopeutua siihen paremmin? Ja jos punainen lanka on, onko se välttämättä mielekäs ja sellainen, että juoneen osaa ja haluaa sitoutua? Onko kaikkien punaisten lankojen päässä loppujen lopuksi onnellinen tai edes mielihyvää tuottava loppu? Entä jos osa punaisista langoista on olemassa vain täytteenä neuloksessa, jossa toiset langat muodostavat varsinaisen kuvion?

Masentava ajatus. Mieleen tulee valtio-opista tuttu yhteiskuntajärjestyksen (ja oliko se myös oikeudenmukaisuuden?) teoria, jossa valtion järjestämisestä vastaavat toimijat piiloutuvat verhon taakse ja asettavat yhteiskunnan jäsenet heille kuuluviin osiin tietämättä, mitä tapahtuu kun verhot aukeavat. Yhtä hyvin nuo, jotka ensin päättivät, saattavat joutua heikko-osaisen rooliin; yhtä lailla rikkaan ja yltäkylläisen elämän piiriin. Heikko-osainen rooli kannattaa näin ollen rakentaa mahdollisimman siedettäväksi, paikaksi, jossa itsekin voisi elää ja nauttia. Elämä on sattumaa, piilokirjoittaa teoreetikko.

Kuitenkaan, tämä ei ole yhteiskuntatieteiden soveltamiseen tarkoitettu päiväkirja tai hiekkalaatikko, tämä ei ole viisastelublogi. Niitä on paljon ja ne kaikki kertovat enemmän kirjoittajansa todistelunhalusta kuin mistään muusta.

Tämä on terapiaa, ainakin toivottavasti. Minä olen sairas ja sairauteni nimi on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Eikä hätää, tämä ei ole sankariblogi sillä minä en ole sankari enkä aio itsestäni sellaista rakentaakaan. Niitäkin on paljon, ei välttämättä blogimuodossa, mutta mediateksteinä kuitenkin. Joukkotiedotus rakastaa sankareiden – ja miksei myös konnienkin – leipomista. Sairaista tehdään sankareita, jos he uskaltavat puhua siitä. Olen itsekin leiponut kärsivistä teräsmiehiä. Se on kohtelias tapa olla empaattinen. Mutta se on myös helppo tapa. Sairaat on helppo sivuuttaa, jos heille rakentaa tarinan, jossa on onnellinen loppu. Tarina jää harvoin puolitiehen, siihen, missä se todella on.

Tässä ei ole punaista lankaa, mutta elättelen toivoa että siinä olisi. Olisi hienoa selailla sivuja myöhemmin taaksepäin ja havaita, että siitä olisi tullut paranemiskertomus. Tällaista toivoa elättelen, mutta sovitaan, etten sanonut sitä ääneen. Ääneen kerrotuilla toiveilla on harvoin tapana toteutua.

Nyt istun junassa ja mietin, mikä on oikea julkaisualusta tälle tekstille. Pelkään tunnistetuksi tulemista. Ehkä viisainta olisi pitää se täysin itselläni. En edes odota, että joku kiinnostuisi tekstien lukemisesta. Toisaalta sisälläni tökkii (nykyisessä tilassani) harvinainen innostus kirjoitusten julkaisemiselle. Jos ahdistuksen kanssa on vaikea tulla kaapista ulos ”oikeassa elämässä”, voisi sitä kokeilla virtuaalisessa maailmassa. Se saattaisi olla vapauttavaa.

Minä en halua säälipisteitä, enkä siksi halua opiskelututtujeni tai työnantajani tietävän minusta. Toisaalta Suomi on pieni maa. Mutta olkoon. Voihan blogin aina lopettaa?

Yritän silti olla kirjoittamatta muunneltuja totuuksia. Mutta yksityiskohdat jätän pois.

Voimauttavaa kirjoittamista, sitä se on, mitä yritän. Tuo sana on inhottava, ärsyttävä ja teennäinen ja niin psykologien ja sosiologien keksimä, mutta sillä mennään paremman puutteessa.