Siinäpä pulma, noin niin kuin pateettisesti.

Pää alkaa olla sekaisin. Ei lääkkeistä, vain ajatuksista. Tiistaina seksuaaliterapeutti (joka yrittää olla yleisterapeutti) ja keskiviikkona psykoterapeutti (jonka luona käyn toistaiseksi vasta "tutustumiskäynneillä", ennen kuin täytän lomakkeen jossa anelen Kelaa ottamaan juuri hänet minun terapeutikseni). Vielä pitäisi mennä nykyiselle terapeutilleni, joka on oikeastaan perheterapeutti ja välivaihe, kunnes pääsen siihen oikeen yksilöterapiaan - ja ensi maanantaina toiselle terapeutille tutustumiskäynnille. Jotta löytäisin varmasti sen, jonka kanssa kemiat kohtaavat.

Niin tai näin, alan kypsyä ajatukseen sen oikean etsimisestä ja peruutan maanantain ajan. En enää muista, kenelle olen sanonut mitä, kuka on huolissaan mistä asiasta ja mihin minun pitäisi jonkun mielestä nyt kiinnittää huomiota. Onneksi ainoastaan yksi on innokas määräämään kotitehtäviä.

Kaiken kukkuraksi psykiatrini on sitä mieltä, että keskeinen osa ongelmaani on liian holistinen ajattelu. Toisin sanoen, piirrän itselleni liian tarkat raamit siitä, millaista elämäni tulisi olla nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä minä olen ja mitä minä haluaisin olla.

Keskeinen kysymys lukee siis otsikossa: kuka minä olen ja mitä minä haluan.

Ei niin helppoa loppujen lopuksi. Töissä minä olen aivan eri ihminen kuin kotona. Koulussa olen eri ihminen kuin töissä. Veljen kanssa olen eri tyyppi kuin äitini kanssa. Ja omasta mielestäni olen jotain toista. Miten sitä voi oikeasti tietää, kuka minä olen ja mitä minä haluan???

Se kysymys on toisaalta aivan mahdoton ratkaista, mutta toisaalta se on itse asiassa hyvin osuva. Sain siitä jonkinlaisen oivalluksen:

Olen jotenkin onnistunut harvinaisen hienosti sekoittamaan sen, kuka haluan olla ja kuka todellisuudessa olen. Tiedättekö sen tunteen, että sitä huutaa sisältä päin, että "tämä en ole minä, minä en ole tällainen!"? Tuntuu, kuin minun elämääni, minun RUUMIISEENI olisi astunut joku virus joka ei sinne kuulu ja mädättää koko paikan, estää minua tulemasta esiin. Ja pelkään, että ihmiset, jotka olen kohdannut murrosikäni jälkeen, eivät oikeastaan edes tunne sitä vikisevää ehtaa ja aitoa minää, joka haluaa olla onnellinen, nauttia elämästä, elää spontaanisti, rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ja silti, kaikki mikä tulee ulos, on jotain muuta. Se virus on jotakin mikä lukitsee ja tekee voimattomaksi. Juuri nyt on se voimaton ja voipunut hetki.

Yleensä olen sisukas, itse asiassa voin olla valtavan sisukas. Mutta sitten taas on päiviä, jolloin pelkään mitä tapahtuu sitten, kun se sisu loppuu. Jäänkö minä silloin tähän kuoreen itkemään ja muutun henkiseksi vihannekseksi? Ei kukaan voi elää sellaista elämää, se on sama, kuin elämä hengityskoneessa joka vittuilee sinulle säännöllisin väliajoin ja muistuttaa, olet vielä elossa siellä jossain.

Se on joku vieras. Vai olenko tekemässä siitä vierasta, jotta se olisi helpompaa selittää itselle? Pitäisikö tässä järkeillä näin, vai pitäisikö lopettaa järkeily kokonaan? Miten saan itseni parannetuksi, järkeilemällä vai pyrkimällä järkeilyn lopettamiseen? Ainakin viimeksi mainittu on niin paljon vaikeampaa.