Eilen oli parempi päivä kuin tänään ja toissapäivänä huimasti eilistä parempi. Vaihtelut alkavat tympiä, mutta eivät enää yhtä pahasti.

Tuntuu siltä, että uusi lääkitys alkaa toimia. Ainakin luotan ja uskon siihen täysillä, pitää tästä päästä elämään kiinni.

Viikonloppu oli mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta, kun olin ystävien kanssa baarissa vesiselvänä - ja se oli yllättäen hauskaa! Tämä todistaa, että parempaan suuntaan on menty. En pelännyt, oikeastaan ollenkaan.

Ehkä kaikki ei olekaan pelkoa, joka johtuu minusta itsestäni ja kummasti horjahtelevasta minäkäsityksestäni. Ehkä vikaa ja ansiota on myös muissa. Ehkä olen vain elänyt seurassa, jonka kanssa en ole samalla aaltopituudella? Ehkä osa ystävistäni ei vain kerta kaikkiaan jaa samaa maailmaa, samaa huumorintajua ja samaa ajatuksenjuoksua?

Vaikka kaikki meni hyvin, en päässyt lääkkeistä eroon. Pelkäsin, että hyvä olo menee ohi ja menen puihin. Ja eikun vessaan nappaamaan nappia naamaan.

Mutta menihän se silti hyvin? Eihän lääkkeiden käyttäminen kumoa sitä tosiasiaa, että oli hetken kuin oikea ihminen?

Nyt yrittää jälleen kerran päähän tunkea mieletön peikko. Huomenna on töitä, en tiedä, osaanko enää. Siitä on niin  pitkä aika ja tuntuu, kuin epävarmuuteni ulottuisi kehäksi ympärilleni.

Pelkään, etten tiedä mitä tehdä enkä osaa tarttua asiaan kiinni silloin kuin pitäisi. Jännitys velloo mahassa, eikä se ole sitä hyvää adrenaliinijännitystä, jonka saa silloin, kun joku heittää mielettömän haasteen ja mahdollisuuden ja haluaa antaa kaikkensa näyttääkseen ja peitotakseen sen.

Täytyy lähteä junaan. Matkalla en lue. Mutta en lupaa olla lääkitsemättä itseäni.

Epätodellinen olo.