Muutaman tunnin päästä tapaan jälleen psykiatrini. Agendalla on papereiden täyttelyä kansanystävä-Kelaa varten, jotta pääsisin kelan korvaamaan psykoterapiaan. Jos kaikki menee nappiin, istun lekurin sohvalla kaksi kertaa viikossa syksystä lähtien.

Edellytykseni ovat hyvä, lääkäri rohkaisee. Korvaus on helppo saada nuorelle, toistaiseksi toimintakykyiselle ihmiselle jolla on työnalla korkeakoulututkinto. Minut kannattaa hoitaa kuntoon, sillä minusta tulee vielä hyvä veronmaksaja.

Luojan kiitos en koskaan ole tehnyt mitään niin tyhmää kuin lopettanut opintojani tai viettänyt vuotta kotona räkien kattoon. Aina menossa, työssä tai opinnoissa, ja yhteiskunta säilyttää uskonsa minuun. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.

Lääkärissä käynti on hassu juttu. Ainakin tuolla mielenterveyspuolella. Vaikka olo olisi kuinka mukava ja normaali, iltapäivässä häämöttävä lääkärivisiitti saa vatsaan kiertymään karvaisen pallon joka ei tule ulos. Tulen taas sairaaksi, saan oireita, eikä mikään lakkaa muistuttamasta minua (vaikka kuinka hyvä vointini olisikaan!) että 'hei, sä olet sairas, ei se mihinkään mennyt'.

Kun ei käytä alkoholia eikä halua käyttää huumeita, mistä saa sen todellisuuspaon, että voi hetken levähtään?